Cry me a river

"Minä olen päättänyt, että haluan olla sinun kanssa loppuelämän.
Tietenkin pitää miettiä sitä toteutusta ja
tietenkin oishan se ihan hyvä sinunkin mielipide kuulla..."


Siis tarkoittaako tämä sitä, että saan lähteä sovittamaan häämekkoja?

Miten tyhmänä se minua pitää?!

Rimaa hipoen tai sitten ei

Olen tässä viime aikoina miettinyt pitäisikö sitä rimaa alkaa pikku hiljaa oikeasti laskemaan? Tämän ajatuksen innoittamana aloitin sen nettideittailukokeilunkin. Mutta minkäs sitä itselleen voi. Miehessä pitää olla älyllistä haastetta, mutta kun ei se pelkästään riitä. Myönnetään. Olen pinnallinen. Sisäinen kauneus on tärkeää ja blaa blaa blaa. Mutta väitän, että oikeasti jokainen nainen haluaa miehen, joka saa pään pyörälle pelkällä olemuksellaan. Itse tiedän heti jaksanko tyyppiä pitempään katsella vai en. Toisaalta se tietty vetovoima antaa paljon anteeksi sellaista mitä ei pitäisi. Onko se nyt oikeasti niin mahdotonta saada kumpikin? Minulle kaikki kiitos nyt!

Täytyy kai myöntää tappio tuon nettideittailun suhteen. Päätin, että lopetan tilauksen tämän kuun loppuun. Onneksi kuitenkin kalenterista on viikonloput buukattu jouluun asti, joten voin kokeilla tuota uusien ihmisten tapaamista ihan livenä. Ja sokerina pohjalla tänään tuli ellokselta kaksi bilemekkoa. Niillä jos ei irtoa, niin ei sitten millään.


Valitettavasti en vetävästä olemuksestani kuvapostausta voi laittaa. Pieni sisäinen muotibloggaajani kun ei ole vielä herännyt eloon. Ei vaan pysty.

Kaiken se kestää

Niinhän sitä sanotaan. Kärsivällinen. Pitkämielinen. Ja kaiken kestävä. Mutta miten paljon oikeasti tarvitsee rakkauden nimissä sietää?


Mies saapuu kotiin kahden viikon reissultaan, tilit miinuksella ja työpaikka ryypätty alta. Herra haluaa nyt vähän rauhoittua kotona kun on ollut niin raskasta. Putkea jatkuu vielä seuraavat kaksi viikkoa.

Kolmen viikon ulkomaanmatka Thaimaaseen venyy puolen vuoden reissuksi. Thamaalainen nainen ei jaksa enää katsoa miehen sikailua. Kotiin palataan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mies tekee uraansa. Katsotaan nyt, ei vielä, ensi vuonna sitten. Nainen tukee, laittaa omat toiveensa sivuun ja odottaa. Kymmenen vuoden jälkeen mies tulee siihen tulokseen, ettei suhde olekaan sitä mitä hän oikeasti haluaa. Nainen on uhrannut parhaimmat vuotensa hänelle.


Tässä vain muutama esimerkki elävästä elämästä. Ulkopuolisena on niin helppo arvostella näitä naisia. "Minä olisin jättänyt sen heti. Olisin vaihtanut lukot ja heittänyt tavarat pihalle. Minä en sietäisi tuollaista." Niin. Noinhan sitä järjen mukaan pitäisi toimia, mutta kun se rakkaus on usein toista mieltä.

Motto

"Kipu on sitä, että heikkous lähtee kehosta"

Kuulin tuon erään tuttavan suusta ja se jäi pyörimään päähän. Näinhän se on. Pitää paikkansa niin monessa asiassa.

Työelämässä - Tiedät sen tunteen kun joudut tekemään jotain uutta ja haastavaa ensimmäistä kertaa. Aluksi tuntuu todella epämiellyttävältä, mutta kun tarpeeksi monta kertaa haastat itsesi ja venyt sinne epämukavuusalueelle, kohta huomaatkin tunteen kadonneen. Olet valmis menemään taas askeleen pidemmälle.

Urheillessa - Ne viimeiset viisi punnerrusta, kun käsiä polttaa ja kroppa huutaa armoa. Tai juostessa se hetki kun tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Silloinhan ne tulokset syntyvät.

Parisuhteessa - Suhteen päättyessä kun sisällä on iso raskas polttava kivi, joka painaa sinut alas ja nostaa kyyneleet silmiin. Vasta sitten kun kipu on kasvanut tarpeeksi kovaksi, voit jatkaa eteenpäin. Vahvempana.

Eron hetkellä - Olipa kyseessä lyhyempi aika erossa tai se lopullinen, niin kipu on läsnä. Aika parantaa kunhan vaan sille antaa mahdollisuuden. Niin kliseistä, mutta totta.


Yleensäkin ihmiset, jotka ovat kokeneet paljon vaikeita hetkiä elämässään ovat jotenkin rauhallisempia ja vakaampia kuin muut tai sitten vastaavasti ovat särkyneet kipunsa alle. Tutkitusti ihmiset sietävät eri tavalla fyysistä kipua, miksi ei sitten myös henkistä?

Aion ottaa tuon lauseen motoksi tästä eteenpäin. Tapahtuipa mitä tahansa, se vahvistaa.

Houston we have a problem...

No niin, kommenttilaatikko on näköjään ollut epäkunnossa koko blogini olemassaoloajan. Olenko muuten maininnut, että olen aivan onneton kaikkien teknisten laitteiden kanssa? Tulipahan sekin tässä nyt kaikille selväksi. Että näin.

Kiitos Jane Doe, että vinkkasit viasta! Nyt pitäisi toimia.

System Overload

"En usko että saa yleistä hyväksyntää
näkemykseni kieroonkasvaneet
Voidaanko määritellä rajaa sellaista
kun hassusta tulee pelottavaa

Ei saisi ajatella näin
Mut se ei oo ainoo mitä teen väärin

Minussa on ongelma
jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
korvaan arvaamattomuudella
Tuntuu että tekijä unohti otsaan kirjoittaa
ravistettava ennen käyttöä."

Apulanta: Ravistettava Ennen Käyttöä


Tahdon pohjoisen kainaloon. Nyt. Heti. Haluan, että se tulee tänne. Millään mitä se on tehnyt ei ole mitään valiä. Tahdon, tahdon, tahdon. Tahdon hukkua hetkeen ja unohtaa. Tahdon tuntea ihon kosketuksen, pörröttää sen tukkaa ja vetää henkeä - syvään - siinä korvan takana, juuri siinä kohdassa missä tuoksu on kaikkein parasta. Tahdon seurata kun se nukahtaa, tuntea sen säpsähdyksen juuri ennen kuin se vaipuu syvään uneen ja lopuksi hengityksen lämmön ihollani. Tahdon nähdä sen silmät ensimmäisenä kun herään. Tahdon niin kovaa. Nyt. Heti. Minulle.

Eihän se lupauksiaan tule pitämään. Tiedän. Mutta tahdon silti. Laitan villasukat jalkaan ja käperryn sänkyyn - yksin.


Ja paskat niistä treffeistä. En mene. Ketä tässä yritän huijata. Ei kiinnosta. Ei oikeasti. Ei sitten yhtään.

It's a date

No niin, nyt ne on sitten sovittu. Treffit. Torstaina. Tj kutsui minut syömään sen luokse, kokkailua yhdessä tiedossa siis. Onkohan tää nyt ihan viisasta? Sehän voi olla vaikka joku psykopaatti. Pitäiskö sittenkin ehdottaa jotain yleistä paikkaa ekoille treffeille? Toisaalta pikainen googletus ei tuonut mitään hälyttävää esille. Tiedän siis jo missä se on töissä ja mitä se harrastaa. Ja oli meillä myös yksi yhteinen tuttu Facebookissa, sen verran kaukainen tuttu kuitenkin, etten mitenkään pysty siltä utelemaan mitään ennen torstaita. Niin, ja kukakohan tässä on taas häiriintynyt, kun stalkkaa toista tällä tavalla? Aaaaarrrghhh................. mitä teen?

Treffit?

Nyt alkaa uhkaavasti näyttämään siltä, että minulla on lähipäivinä treffit edessä. Siis apua! Milloin viimeksi olen oikeasti käynyt treffeillä jonkun kanssa? Siitä on ikuisuus. Ensin meni vuosia Ex:n kanssa, sitten harmitonta hauskanpitoa eri tahojen kanssa ja lopuksi pohjoinen. Ja nyt treffit. Ahdistaa! Mitä treffeillä oikein tehtiin? Miten siellä pitää käyttäytyä?

Tästä potentiaalisesta treffikumppanistani, herra Tj:stä, en edes tiedä paljon mitään. Tämä on niitä nettideittailun tuloksia. Oli tylsää tässä yksi ilta ja laitoin Tj:lle "työhakemuksen" menemään. Niin, oli todella tylsää. Tyhmä huumorini näytti kuitenkin purevan. Kuvan sain eilen ja kutsun treffeille. Päätin lopettaa liian analysoinnin - Pakko se on livenä nähdä. Potentiaalia löytyy. Nyt vaan odottelen millaista tekemistä se meille keksii.

Tieto luo tuskaa - vai tietämättömys?

En oikeasti tiedä mitä tekisin pohjoisen kanssa. Tämä meidän "suhde" on niin kieroutunut, että ei meistä kumpikaan enää tiedä missä oikeasti mennään. Yhdessä ei siis todellakaan olla - pohjoinen on sen verran eksyksissä itsensä kanssa, että turpaan siinä tulee, jos päästän sen uudelleen liian lähelle itseäni. Kumpikin on vapaa tekemään mitä haluaa, mutta toisaalta kumpikaan ei pysty kokonaan sulkemaan toista pois elämästään.

Eilen se taas soitti ilman mitään asiaa ja minä taas en osannut jättää vastaamatta, vaikka tiesin, että olisi pitänyt. Pitäisi päästää kokonaan irti, mutta kun ei pysty. Eikä pysty näköjään sekään. Tiedän, että pohjoinen tulee tänne viikon päästä. Ja tiedän, että meidän ei todellakaan pidä tavata toisiamme. Fyysinen vetovoima ja hetki vie silloin meidät molemmat mennessään. Tuon kaiken tiedän. Mutta silti tahtoisin. Tahtoisin niin kovasti.

Eräs iltapäivä

Aaargh!!!! Miten joskus kun yksi asia menee pieleen, niin kaikki menee?

Päivä meni ihan kivasti siihen asti kunnes lähdin töistä. Kauhea kiire bussipysäkille ja kohti fysioterapiaa. Ei helvetti, se resepti jäi töihin. Juokse takaisin toimistolle. Sitten reseptin kanssa uudestaan takaisin pysäkille. Bussi tulee jo. Juokse. Voi #%&#¤& !!! Matkakortti on sen toisen takin taskussa. Onks mulla käteistä? Ei ole kun sisäiseen lippuun. No, ostan sen ja menen loppumatkan pummilla. Ja tietysti juuri nyt on kuski, joka oikeasti ottaa työnsä tosissaan. "Ai sisäinen.... Mihinkäs olette menossa?" "Ööööö.... Tohon seuraavalle pysäkille ja vaihdan siinä..." Ja sitten se vielä seuraa peilistä mihin menen istumaan. Pakkohan se oli jäädä siinä seuraavalla pysäkillä pois. Ei muuta kun tilaamaan taksia, pankkikortti oli sentään mukana. Taksi tulee. "Moi!" Ei vastausta. Kerron osoitteen. Ei vastausta. "Meinas tulla vähän kiire..." Edelleen hiljaisuus. Ok, ei jutella sitten. Kuski alkaa kuitenkin ähistä tyyliin: aaah... mmmmm... mmmmm.... Mitä se tekee??? Päässä pyörii jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Millon me ollaan perillä? Ähinää kestää koko matkan. Maksu ja äkkiä ulos. Fysioterapiaan. Automaatille nostamaan rahaa, lähin oli tietysti parin kilsan päässä. Bussiin ja kotiin.

Taidan pysyä loppuillan sohvalla.

Korkeakulttuuria

Sivistynyt syksyni jatkuu esimerkillisellä tavalla. Kävin tänään kansallisoopperassa katsomassa balettiesitystä. Kyllä, näin pitkälle on menty. Suuri kulttuurinystävä en koskaan ole ollut, mutta täytyy myöntää, että esitys yllätti minut positiivisesti. Tämä Suuria mestareita - Grand Maîtres oli ennen kaikkea todella hauska. En olisi uskonut, että baletissa voi nauraa. Suosittelen!

Aurinkoa tanssijat eivät kyllä olleet koskaan nähneetkään ja suurimman osan raajat olivatkin valkeita tikkuja. Jotenkin pelottavaa. Miten jonkun kädet voivatkin samaan aikaan olla heikot ja vahvat, niin jännittyneet mutta kuitenkin niin sulavat? Toisaalta ei voi kuin ihastella, toisaalta tuntui kuin olisi seurannut jotain kummajaisten esitystä. Oudolla tavalla kiehtovaa.

Kotimatkalla uskoni suomalaisiin miehiin palasi. Bussi oli aivan täynnä kun sisään astui vanhempi rouva. Vastapäätäni istuva mies nousi ja tarjosi paikkaansa naiselle. "Jee, ei ne kaikki ole ihan juntteja!" Ja sitten se mies alkoi puhua seuralaisensa kanssa espanjaa. Että se siitä sitten.

Crash Boom Bang

Missä tilanteissa seuraavista on todennäköisintä särkeä selkänsä?

a) Bodypump tunnilla?
b) tunnin jälkeisessä venyttelyssä?
c) pukuhuoneessa kun laitat kenkiä jalkaan?

On se kenkien jalkaan laittaminen vaarallista puuhaa. Burana 600:n voimalla mennään.

Ei se vaihtamalla parane

Koko ikäni kerrostalossa asuneena olen ajan mittaan kerännyt kokemuksia monenlaisista naapureista. Milloin on seinänaapurina ollut pariskunta koliikkivauvan kera, milloin vainoharhainen mummo, joka tekee viikottain valituksia sinusta isännöitsijälle. Samainen mummo tuli kerran rollaattorillaan eteiseen asti kun kaverilta oli jäänyt röökille mennessä ovi raolleen. Onneksi oli sen verran kenkiä eteisen lattialle, ettei pidemmälle päässyt.

Tällä hetkellä nautin seuraavien naapureiden viehättävästä seurasta: yläkerran lievästi alkoholisoitunut pariskunta (harrastavat baari-illan jälkeisiä tappeluita ja kotikaraokea, lempikappaleisiin kuuluvat mm. Hopeinen Kuu ja Abban koko tuotanto) , norsu (kaapinovet helisevät kun herra liikkuu asunnossaan) sekä Post-It nainen (jättää post-it lappuja oviin, ilmoitustaululle, polkupyöriin jne. valittaakseen mitä mielikuvituksellisimmista asioista). Itse sain post-it lapun pyörääni tekstillä: "Voitko ystävällisesti siirtää pyöräsi telineestä varastoon, koska et ole viikkoon ajanut sillä." Ai miten niin joillakin ei ole muka omaa elämää?

Tämän hetkinen "lempinaapuri" muutti vihdoin ja viimein nyt kuunvaihteessa pois. Ei enää ikinä joka iltaista kello 18.oo alkavaa kahden tunnin pianokonserttia, eikä aamuisia minimissään tunnin kestäviä haukumismaratoneja harjoittavaa rakkia. Ihanaa! Tai niin ajattelin vielä eilen. Tilalle muutti sitten joku teini pissis. Ensimmäiset kokemukset neidistä viime yöltä. Jos haluat halailla kavereitasi, huutaa "Siis mä oon niin kännissä! Missä Pekka on! Kaikki vihaa mua jne." kolmelta yöllä rappukäytävässä, niin ole hyvä ja muuta johonkin muualle kuin minun naapuriini. Sain sentään vähän iloa kun yläkerran nainen meni huutamaan niille. Olivat röökillä rappukäytävässä, nainen tumppasi niiden tupakat, otti avaimen ja työnsi koko porukan kämppään sisälle. Samalla neiti hokee kovaan ääneen: "Kamala kun mun tisseihin sattuu kun sä tönit. Siis mun tissit on niin kipeet." Ja meitä kiinnostaa kuinka paljon?

Tänään asuntoesittelyyn.

Ultimate Törppö Training

Kävin tänään jumpassa, jossa en ole koskaan aikasemmin käynyt. Ideana treenaus urheilijoiden tapaan: juoksua, hyppyjä, kyykkyjä jne. parettain sellaisten "törppöjen" välillä. Oli tosi hyvä tunti! Todella tehokasta. Ei yksinkertaisesti vaan voinut antaa periksi kun pari tekee täysillä vieressä. Nyt hyvä fiilis. Saiskohan noitten muovitörppöjen tilalle vielä seisomaan kaikki ne törpöt keneen on mennyt lankeamaan vuosien varrella. Lisämausteena muutama potku ja isku - kuka tyrmää eniten törppöjä voittaa! Vois olla aika suosittu tunti.

Ja törpöistä puheen ollen, eräs ikuisuustapaus aktivoitui jälleen. Tämä herra muskeli on pyörinyt ympärilläni viimeiset kaksi vuotta. Jutusta ei koskaan ole mitään sen enempää kehittynyt, koska aina kun toinen on ollut vapaa, niin toinen on ollut varattu. Taas sitä kuuluisaa "sitä mitä ei voi saada" - vetovoimaa. Ei sillä, on muskeli ehdotellut lähempää tuttavuuttaa, jopa silloin kun tyttöystävänsä on istunut metrin päässä meistä. Ihana mies! No joo, nyt se sitten on muuttanut tämän tyttöystävänsä kanssa yhteen ja kaikessa viisaudessaan on jotenkin tullut siihen tulokseen, että on hyvä idea kutsua minut heidän tupareihinsa. En ymmärrä, en sitten ollenkaan. Ei se tosissaan voi uskoa, että tulisin???

Mut taidan mennä silti. Jos ei muuten, niin ihan vaan siitä ilosta, että näkee sen ilmeen.