Ikävä

Miksi ihmeessä me naiset annamme satuttaa itseämme aina uudelleen ja uudelleen? Vaikka tiedämme syvällä sisimmässämme, että ei se toinen miksikään muutu, niin miten helppoa onkaan silti unohtaa kaikki paha ja antautua hetken vietäväksi.

Pohjoisen kanssa ollaan päästy jo siihen pisteeseen, että oikeasti luulin olevani se joka määrää pelin hengen. Olen ollut niin kylmä, etäinen, itsekäs ja suorastaan törkeä häntä kohtaan, että en uskonut tälläisen käytöksen olevan minulta edes mahdollista. Ja mies vaan tuntuu innostuvan tästä. Mitä kaukaisempi olen, sitä kuumempana Pohjoinen käy. Onko miesten aina pakko saada se mitä eivät voi saada? Tiedän. On niitten. Kun saalistus on ohi ja kohde varmistettu, kiinnostus loppuu kuin seinään.

Tätä kylmää kohtelua on osaltani kestänyt jo kolme kuukautta. Ja tänään se pelätty tapahtui. Ikävä. Riistävä, polttava ikävä. Sellainen joka ei päästä otteestaan, vaan vaatii helpotusta. Myönnetään, sorruin ja soitin. Pohjoinen katsoi leffaa ja oli menossa sen jälkeen nukkumaan. Herraa ei selvästikään kiinnostanut puhua. Kiva kun soitit. Joo, tosi kiva. Kiitti v******!

Kuinka nopeasti pelin henki kääntyykään.

Ei se muutu, usko jo!